Jorma Sipilä
10.06.2017

                             HEIKKI ANDERSIN- /ANTINPOIKA BJÖRNKLO

                                    SEKÄ HÄNEN SUKUHISTORIAANSA

Heikki Antinpoika Sääksmäen Jutikkalasta ja Sipilän eli Pormestarin talon leskeksi jäänyt emäntä Kaisa Yrjöntytär vihittiin 1.7.1802. Kaisan edellinen aviomies oli Antti Mikonpoika Urjalasta. Hän oli Loukeelan kylän Seppälän talon poika. Vihkiminen oli suoritettu 1786. Antti oli kuitenkin kuollut 24.12.1800. Pariskunta oli lapseton. Kaisan vanhemmat, Yrjö Yrjönpoika ja Pirkko Pietarintytär elivät vielä, mutta talo oli luovutettu Antti Mikonpojalle ja Kaisalle vuonna 1792.

Taloon tarvittiin siis uusi isäntä ja tämä oli Heikki Antinpoika Sääksmäen Jutikkalasta.

Heikki oli syntynyt 13.1.1770 Sääksmäen Jutikkalassa ja kastettu 15.1.. Isän kohdalla on merkintä ”okänd Henrik” ja Äiti on Anna Henriksdotter, siis Anna Heikintytär.  Annasta en juurikaan ole löytänyt tietoja. Jutikkalassa hän ei kuitenkaan asunut, ei ennen Henrikin syntymää eikä sen jälkeenkään. Hän oli syntynyt 1748 Tarttilan kylän Sakaisten talossa ja myöhemmin, eli vuonna 1777, hänet vihittiin renki Juho Eerikinpojan kanssa.

Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) sivuille on tallennettu digitaalisina suurin osa tallessa olevista seurakuntien rippikirjoista. Sääksmäen Seurakunnan rippikirjassa vuosilta 1780 -1785 sivulta ”Judikala Alodial Säteri, Herskapen” (eli Jutikkalan Perintösäteri, herrasväki) on vain kaksi nimeä: Luutnantti Anders Blåfield s. 1739 ja Henrik oäkta, siis avioton, ja syntymävuosi 1770. Henrik /Heikki oli siis otettu kartanoon asumaan.

Seuraavassa rippikirjassa 1786 -1780 luutnantti, myöhemmin kapteeni Anders Blåfield on naimisissa, vaimo on Henrika Sofia Löfving Orimattilasta. Häät olivat vuonna 1783.  Heikki on nyt siirretty palvelusväen sivulle merkinnällä ”dreng Henrik oäkta”.

Seuraavassa rippikirjassa 1792 -1797 Heikki on edelleen palvelusväen sivulla, mutta merkintä on ”dreng Henrik Andersson o.ä. Biörnklo” Lisäksi on tehty merkintä abdikatiosta, joka tarkoittaa perinnöttömäksi tekemistä. Tämä tarkoittaa siis sitä, että Anders Blåfield on tunnustanut Heikin pojakseen kuitenkin samalla tehden hänet perinnöttömäksi (niin omaisuuden kuin sukunimen osalta). Voitaisiin ehkä ajatella, että Björnklo oli tarkoitettu sukunimeksi koska Henrik ei Blåfieldiä saanut käyttää. Akaan seurakunnassa sitä ei ilmeisesti alkuun noteerattu sillä Björnklo esiintyy rippikirjassa vasta vuonna 1821.

Kaisa Yrjöntytär ja Heikki Antinpoika Björnklo saivat kaksi lasta: Greta Liisan, s. 4.5.1804 ja Heikki Heikinpojan s. 1.2.1807. Heikki Andersinpoika Björnklo kuoli vuonna 1824. Pormestarin eli Sipilän taloa piti leski Kaisa kuolemaansa vuonna 1829 asti. Poika Heikki Heikinpoika on merkitty isännäksi vuodesta 1832 alkaen.

                                                   BLÅFIELD -SUKU

Blåfield- suku on vanhin Suomessa aateloitu aatelissuku. Ruotsi-Suomen valtionhoitaja Sten Sture vanhempi kirjoittaa 12.11.1476 Turun linnassa antamassaan aateliskirjassa myöntäneensä kirjan (..gifver mehdh dette mit öpnee breff honom och förröde hans rätta ächta Barn och afkomma friheet och frälsse som andre Riddare och Svänner  her i Rijket..) Bengt Jönssonille sen uskollisuuden ja avuliaisuuden (trohet och tjänstvillighet) johdosta, jota tämä oli osoittanut hänelle ja Ruotsin valtakunnalle.

Bengt Jönsson oli ”landsfougde i söderfinne” eli, ei suinkaan Etelä-Suomen, vaan eteläisen Varsinais-Suomen maavouti. Bengtille aatelissäätyyn pääsy olikin tärkeää, jotta hän voisi hallita vaimonsa perintönä haltuunsa saamaa rälssitilaa. Rälssitiloja eli verovapaudesta vapautettuja maatiloja saivat omistaa vain aateliset. Myöhemmin Bengt Jönsson mainitaan ”aseenkantajaksi” (väpnare). Hän oli aatelinen ja rälssimies käytännössä, mutta aatelisnimen virallinen kirjaaminen piti tehdä Tukholman ritarihuoneessa ja sinne hän ei koskaan matkustanut.

Tämä kirjaaminen eli ”introdusointi” tapahtui vasta v. 1636, jolloin silloinen Saustilan isäntä Ivar Gustafsson Blåfield matkusti Tukholmaan osallistumaan holhoojanallituksen koolle kutsumaan valiokuntakokoukseen (utskottsmöte) edustamaan Turun läänin aatelistoa mukanaan kuuden rälssitilallisen valtakirjat.  

Suku vaikutti pitkään Varsinais-Suomessa, jossa sen omistukseen olivat avioliittojen kautta tulleet mm. Liesniemen ja Saustilan rälssitilat Sauvossa.  Meitä kiinnostaa eniten niin ikään Sauvossa  sijaitsevan Dickarbölen tilan omistaja Lorentz Blåfield (k.1696) ja hänen puolisonsa Anna-Maria Sabelstjärna (k. 1706). Heidän poikansa Erik (1654-1700) solmi avioliiton vuonna 1689 Catharina Hufvunsköldin kanssa. Catharinan isä, kapteeniluutnantti Göran Hufvudsköld, omisti Reitniemen tilan Sauvossa , Frillansin tilan Perniössä sekä Jutikkalan tilan Sääksmäellä ja hänen kuolemansa jälkeen leski jakoi omaisuuden niin, että tytär Catharina (siis käytännössä puoliso Erik Blåfield) sai Hafverkallion (Haverinkallion) tilan sekä osuuden Jutikkalasta. Erik perheineen asui Haverinkalliossa.

Erik, kuoli Inkerinmaalla Tuiterin pappilassa vuonna 1700. Hän palveli luutnanttina Porin jalkaväkirykmentissä ja lienee ollut Kaarle XII joukoissa ja mukana Narvan taistelussa. Ei ole tiedossa kuoliko hän taistelussa saamiinsa vammoihin vai sairauteen. Haverinkallion peri vanhin poika Carl Johan, joka joutui vangiksi Pultavalla 1709 ja palasi sotavankeudesta vasta vuonna 1722. Suuren Pohjan sodan jälkeinen rauha oli solmittu 1721 Uudessakaupungissa. Erik Blåfieldin toinen poika Henrik (1687- 1749) oli myöskin palannut sodasta. Hän oli palvellut Porin Rykmentissä kersanttina ja viimeksi Henkivartiokaartissa (Livgardet till fot) varusmestarina. Hän erosi armeijan palveluksesta luutnanttina.

Kapteeniluutnantti Göran Hufvudsköldin poika, Erik Hufvudsköld oli perinnön jaossa saanut suurimman osuuden Jutikkalan kartanosta. Hän myi tilan vuonna 1720 Gustaf Johan von Birckholtzille.  Henrik Blåfield ei tätä hyväksynyt vaan lähti 1927 Jutikkalaan penäämään isän (tai äidin) -perintöään kartanosta.  Tapaamisesta kehittyi ikimuistoinen ja siitä ovat kirjoittaneet Sakari Topelius kirjassaan ”Finland framställt i Teckningar” (1852) ja Lauri Pohjanpää novellikokoelmassaan ”Voitto ja muita kertomuksia” (1944). Novellin nimi on ”Henrik Blåfeldin kihlaus”. Molemmat ovat kertomuksia eivätkä kaikki detaljit ole aivan kohdallaan, mutta lopputulos kylläkin oli: von Birckholtz ehdotti Henrikille naimakauppaa tyttärensä, 13- vuotiaan Eva Catharinan kanssa jolloin hän lahjoittaisi tälle koko Jutikkalan tilan. Kihlajaisia vietettiin ja avioliitto solmittiin 31.3.1728. He saivat 12 lasta, jotka kaikki elivät aikuisiksi. Lapset avioituivat ja muuttivat kuka minnekin ja kartano jäi lopulta Andersin omistukseen.

Anders Blåfield syntyi Jutikkalassa Henrik Blåfieldin ja Eva Catharina von Birckholtzin  kymmenentenä lapsena 29.11.1741. Hän lähti sotilasuralle liittyen värvättynä Hessensteinin Rykmenttiin (Hessensteinska Regiment) vuonna 1759. Tämä oli Göteborgissa asemapaikkaansa pitävä, värvätyistä sotilaista koostuva rykmentti, jonka muutama komppania oli sijoitettu ns. Pommerin Sodan (1756-1763) aikana Loviisaan.  Tämän jälkeen Anders palveli Uudenmaan Jalkaväkirykmentissä vuodesta 1760. Ensin hänen sotilasarvonsa oli ”förare”, (huoltoaliupseeri) ja vuoden 1765 alusta kersantti. Vänrikiksi hänet ylennettiin 1772, luutnantiksi 1779 ja kapteeniksi 1786. Hän erosi palveluksesta 30.5.1787 ja kuoli Jutikkalassa 1.12.1803. Hänen puolisonsa oli Sofia Henrika Löwing Orimattilasta, Ruhan kartanosta, jossa vihkiminen oli suoritettu 28.11.1783. Heillä ollut lapsia. Andersilla siis kuitenkin oli poika, 1770 syntynyt Henrik /Heikki, Anna Heikintyttären kanssa.

                                           HUFVUDSKÖLD -SUKU

Rälssimies Henrik Tasainen, joka omisti Kerttulan tilan Raisiossa, solmi noin 1550 toisen avioliiton Agnes Henriksdotterin kanssa, joka myös oli leski ja omisti puolet Jutikkalan kartanoa. Agnes oli Vuolteen rälssisukua. Heidän poikansa Göran Henriksson Stråbock omisti edelleen tämän puoliskon Jutikkalasta ja tämän poika, rälssimies Henrik Göransson (k. 1619) samoin.

Viimeksi mainitun poika Göran Henriksson aateloitiin Hufvudsköldiksi vuonna1650 ”eftersom hans far och farfar varit av adel”. Göran Hufvudsköld osti toisenkin puoliskon Jutikkalasta ja siis omisti koko tilan. Hän omisti myös Raitniemen tilan Sauvossa ja Frillansin tilan Perniössä. Sotilasarvoltaan hän oli kapteeniluutnantti (komppaniassa käytetty sotilasarvo maavoimissa) ja haavoittui useita kertoja sodassa. Hän kuoli v. 1672

Göran Hufvudsköldillä ja tämän vaimolla Katariina Carpelanilla oli kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Kamarijunkkari Erik Hufvudsköld, joka myi enemmistöosuutensa Jutikkalasta Gustaf von Birckholtzille v. 1720 ja Göran Hufvudsköld, joka kuoli 1704. Hänen perikunta myi osuutensa Jutikkalasta von Birckholtzille v. 1725. Toinen tytär Catharina oli naimisissa Erik Blåfieldin kanssa, joka tätä kautta sai myös osuuden Jutikkalasta.

                                            VON BIRCKHOLTZ -SUKU

Von Birckholtz oli vanha Brandenburgilainen aatelissuku. Ensimmäinen Ruotsin valtakuntaan muuttanut suvun edustaja noin vuonna 1590 oli Hieronymus von Birckholtz. Hänet nimitettiin hovijunkkariksi Kaarle -herttuan hoviin Tukholmaan. Hän oli kyvykäs mies, joka hoiti merkittäviä diplomaatti- ym. tehtäviä hovin valtuuttamana.

Hieronymus solmi avioliiton Anna Flemingin kanssa. Tähänkin avioliittoon liittyy tarina: Hieronymus sai epäkiitollisen tehtävän viedä kovasanaisia viestejä Kaarle-herttualta Suomen mahtimiehelle Klaus Flemingille ja joutui tämän epäsuosioon. Kun Hieronymus vielä rakastui Klaus Flemingin veljen tyttäreen Annaan, heitätti Fleming Hieronymuksen omistamansa Yläneen kartanon vankityrmään. Klaus Fleming oli orvoksi jääneen Annan huoltaja. Kaunis Anna tuli kuitenkin salaa yöllä ja vapautti rakastettunsa ja he pakenivat yhdessä Ruotsiin ja julkistivat kihlauksensa. Tapahtumista on Santeri Ingman (Ivalo) kirjoittanut ”Romeo ja Julia” -aiheisen romaanin nimeltä Anna Fleming, joka ilmestyi 1898.

Anna oli rikas perijätär sillä hänen isänsä oli Klaus Flemingin vanhempi veli Joakim joka omisti suuria maa-alueita Suomessa. Joakim oli solminut avioliiton syyskuussa 1561 porvarin tyttären, kuvankauniin Agda ”Charitas” Persdotterin (1537-1570) kanssa, joka oli kuningas Erik XIV:n rakastajatar (ns. frilla) ennen Kaarina Maununtytärtä. Agda oli synnyttänyt Erikille kaksi (tai kolme) tytärtä. Joakim kaatui Liivinmaalla pian Annan syntymän jälkeen vuonna 1563.

Avioliiton Hieronymus ja Anna solmivat vasta 1597 Klaus Flemingin kuoltua. Heille oli kuitenkin syntynyt poika vuonna 1595, joka myös sai nimen Hieronymus. Vuonna 1598 heille syntyi tytär. Mutta Anna kuoli pian tämän jälkeen. Hieronymus solmi uuden avioliiton Uriana Hundin kanssa 1608.

Hieronymus nuorempi (k. n.1639), joka oli arvoltaan hovijunkkari ja myöhemmin asessori Turun hovioikeudessa sai pojan nimeltä Gustaf, joka kaatui taistelussa kapteenin arvoisena v. 1643. Tämän poika, komppanian varustemestari Johan Fredrik, joka omisti Kouvalan tilan Hauholla, solmi avioliiton serkkunsa Kristiina Katariina von Birckholtzin kanssa. Heidän poikansa Gustaf Johan von Birckholtz oli opiskellut Turun yliopistossa ja hänen ammatikseen mainitaan sihteeri. Hän oli kuitenkin syntymästään saakka huononäköinen ja vanhempana ehkä täysin sokea. Tuskin hän koskaan oli sihteerinä toiminut. Sen sijaan hän omisti vanhempiensa jälkeen Kouvalan tilan. Vuonna 1720 hän osti suurimman osan Jutikkalan tilasta ja v. 1725 loputkin.

Gustaf von Birckholtz vihittiin vuonna 1700 Beata Maria Sölfverarmin kanssa. Heille syntyi yksi lapsi, tytär, Eva Catharina vuonna 1714.

                                               SÖLFVERARM -SUKU

Sölfverarm -suvun historia on erikoinen. Kuningas Kaarle IX myönsi Puolan sodan aikana Kirkholman taistelun (1605) jälkeen vuonna 1606 useille sotilaille rälssikirjan.

Jon Eriksson Södermannlandin läänistä ilmoittautui Tukholman Ritarihuoneella 1634 rälssikirjan ja teettämänsä vaakunan kera ja hänet hyväksyttiin aatelisluetteloon numerolla 232 ja aatelisnimellä Sölfverarm. Hänellä oli poika, Påvel Jonsson Sölfverarm, joka everstiluutnanttina kaatui 1637 Loitzin taistelussa, eikä hänellä ollut perillisiä. Näin ollen suku sammui.

Mutta ei sammunutkaan. Samalla kerralla kun Kaarle IX myönsi Jon Erikssonille rälssikirjan, hän myönsi niitä siis useammille. Kaikissa rälssikirjoissa oli sama vaakunan kuvaus (sini-keltainen jaettu vaakunakilpi, jossa hopeoitu aseistettu käsivarsi, kypärässä kaksi hopeoitua oinaan sarvea ja kolme kruunua). Eräs rälssikirjan saaneista oli ratsumies, sittemmin vouti eri puolella suomea ja Heinolan alilakimies Erik Mikaelsson, joka hankki omistukseensa Mielittylän säteritilan, Rantasalmella

Tämän poika Mikael Eriksson (1627-1691) ilmoittautui vuonna 1650 Tukholman ritarihuoneella aatelissäätyyn nimellä Sölfverarm, esittäen isänsä saaman myöntökirjan vaakunakuvauksineen.  Hänen vaatimustaan ei hyväksytty. Mikael kuitenkin katsoi tulleensa aateliseksi ja suku käytti tästä lähtien nimeä Sölfverarm. Mikael kuoli ilman miespuolista perillistä.

Mikaelin veljen poika Henrik Adolf Sölfverarm (s. 1653) omisti äitinsä perintönä Kokkilan ja Skyttälän tilat Hauholla. Tämän toisen aviopuolison, Mary Göösin, äiti oli Ingeborg von Birckholtz.

Tätä kautta ehkä Henrikin tytär (ensimmäisestä avioliitosta) Beata Maria tutustui Gustaf Johan von Birckholtziin, jonka kanssa sitten solmi avioliiton v. 1700. Heidän tyttärensä Eva Catharina syntyi vuonna 1714.

Sölfverarmit hyväksyttiin lopulta Tukholman ritarihuoneella aatelisiksi 1760- luvulla. Tämä tapahtui niin, että yllä mainittu Henrik Adolf (syntynyt 1653) merkittiin 1637 kuolleen Påvel Silfverarmin pojaksi (poika siis syntyi 16 vuotta isän kuoleman jälkeen) !!

                                     JUTIKKALAN KARTANON LOPPUVAIHEET

Anders Blåfieldin kuoltua 1803 ilman rintaperillistä leski Sofia palasi synnyinkotiinsa Ruhan kartanoon Orimattilaan. Jutikkalan kartanon omisti lukuisa määrä Andersin sisaruksia ja näiden lapsia ja lopulta sen lunasti Anders Blåfieldin veljenpoika, kihlakunnan tuomari Karl Johan Blåfield. Jutikkalan kartanon rakennukset paloivat vuonna1838. Uusien rakennusten tekeminen kävi kalliiksi ja Blåfieldin suku joutui kartanosta luopumaan vuonna 1872.

Sen osti pakkohuutokaupassa rusthollari Fredrik Takkula Huittisista ja muutti nimensä Jutikkalaksi. Hänen poikansa Kaarle Fredrik muutti nimensä Rinteeksi. Tämän vanhin poika Ossian Rinne omisti kartanon vuodesta 1923 kuolemaansa asti 1979. Ossianin veli Eino muutti nimensä takaisin Jutikkalaksi ja hänestä tuli tunnettu historian tutkija ja akateemikko (kuoli 2005)

Ossian Rinne myi kartanon pellot. Puisto sekä rakennukset siirtyivät hänen kuoltuaan kartanomuseota ylläpitävälle säätiölle.

Pääasislliset lähteet:

Sääksmäen seurakunnan rippikirjat
Martti Blåfield (toimittanut): Blåfield 525
Frälsesläkter i Finland intill Stora Ofreden
www.adelsvapen.com
www.genvagar.nu
Yrjänä Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640-1856 verkkojulkaisu 2005
Martti Strangin sukututkimus www.Strang.ch/suku/Fleming

8. huhtikuuta 2016

Uutinen Hämeen Voima -sanomalehdessä 6.8.1908. Onnistuuko tekstin lukeminen? 

Jos tarvitset apua, vanha fontti on nimeltä "fraktuura" ja lukuapua löytyy Wikipedian sivuilta https://fi.wikipedia.org/wiki/Fraktuura. Kiitokset uutisesta Jorma Sipilälle.

Edesmenneen Martti Sipilän muistelmissa kuvataan tarkasti 1910-luvun loppupuoliskolta eri alojen yrittäjiä Viialassa. Martti Sipilän pojan Risto Sipilän arkistoista.

Ote prof. Martti Sipilän muistelmista 

Maanviljelijöiden osuus väestöstä oli Viialassa suhteellisen pieni. Siellähän oli saha, lasitehdas ja muitakin tehtaita.

Yrittäjiä ja ammatinharjoittajia

Kertomani koskee sitä aluetta, johon tutustuin käydessäni alakoulua kahden kilometrin päässä Varrasniemestä rukoushuoneella. Kun varsin monen silloisen yrittäjän lapset olivat minun ikäisiäni ja siis koulu- tai luokkatovereita, kiinnitti huomiotani luonnollisesti myöskin se, mitä heidän vanhempansa elatuksenaan tekivät ja millä leipänsä ja särpimensä ansaitsivat.

Hirsikankaalta päin tultaessa ensimmäinen asumus oli Järvisen lasitehtaalaisen, jonka vaimo oli hieroja Järviskä. Hän oli hyvä ja puhelias hieroja, jolle ympäristö antoi hieromistyötä. Siihen aikaan oli hierominen verrattain yleistä. Keskellä Varrasniemen kylää, Penttilän silloisten riihien vieressä, johon sittemmin rakennettiin Serkolan ja Knuutin autotalli- ja korjaamorakennus, oli ajuri Johanssonin asunto ja talli. Hevosellaan hän suoritti kaikenlaisia kuljetuksia. Hänen poikansa Arvo Haapalehto oli nykyaikaisen termin mukaan metsuri, joka teki metsätöitä ympäristön taloissa ja kauempanakin kävellen kirves kädessä ja saha kainalossa.

Kotonani Sipilän talossa oli maatalouden harjoittamisen rinnalla Jumusen rannassa tiilitehdas, jos sitä tehtaaksi voi sanoa. Toiminta tapahtui siten, että talvella ajettiin hiekkaa kolmella hevosella neljän kilometrin päästä, läheltä Haanojan kylää, sekä puunrunkoja Hirsikankaalta. Tiilisavea kerättiin tai siirrettiin hevosrattailla läheiseltä pellolta, jossa oli hyvää tiilisavea. Ympärille muodostui lammikoita, joita osittain tasoitettiin uudelleen pelloiksi.

Tiilien valmistus tapahtui siten, että savi ja hiekka sekoitettiin puulieriössä massaksi. Tämä tapahtui hevoskierrolla, jossa minäkin poikasena monena vuonna olin hevosta ajamassa. Valmis tiilimassa kärrättiin kuivausladon keskikohdan vieressä olleelle lavapöydälle. Siinä oli kaksi tiilenlyöjää, yleensä suutari Samuli ja Taavetti Tanni Haihunkoskelta. Tiilet muotteineen kannettiin kuivumaan laudoille pitkään latokehikkoon. Ladossa ei ollut seiniä, joten ne melko nopeasti kuivuivat. Kuivatut tiilet kärrättiin tiiliuuniin, jossa ne poltettiin hyviksi uunitiiliksi. Sitten ne aikanaan myytiin ja vietiin talviaikana rakentajille Viialaan, Toijalaan ja Sääksmäen Metsäkansaan. Tämä oli senaikaista maatalouden sivuansiotoimintaa.

Sipilän maalla oli muutakin yritystoimintaa. Teurastaja Peltosen Preetrikki (Fredrik) osteskeli teurasvasikoita ympäristökylistä, kantoi ne selässään, tai toi käsiottamalla kotiinsa, teurasti ja myi lihat ja nahkat edelleen. Sipilän maalla asui myös suutari Samuli, Samuli Vehmas, joka kävi myös talosta taloon tilattuna suutarina tehden aikuisille ja lapsille hyviä kenkiä.

Edelleen Sipilän maalla asui kalastaja Sulo, ja myöhemmin kalastaja Kolari, joka talvella päivittäin hiihteli viidennumerolle saakka.

Tien vieressä Viialaan päin mentäessä Kulkumäellä työskenteli suutari Juho Aalto, taitava saapas- ja kenkämestari, jolta kauempaakin tilattiin hienoja saappaita. Tien toisella puolella asui luotsi Matinheimo (entinen Mattsson), jonka emäntä oli taitava kokki. Tämä perhe piti kesäisin jatkuvasti kesävieraita.

Naapurissa toimi puuseppä Akseli Tanni. Tannin emännän harrastuksena oli vuosikymmeniä Varrasniemessä pyhäkoulun pito. Niitä hän piti yleensä kylän eri taloissa mutta myös kotonaan.

Näin ollen voidaan havaita, että Varrasniemessä oli monenlaista ahkerointia, joka palveli kehittyvän Viialan yhdyskunnan tarpeita. Tämä näkyy vielä paremmin siirryttäessä lähemmäs Viialan keskustaa Haihunkoskelle.

Tällöin ensimmäisenä vasemmalla puolella oli kiviurakoitsija Maijala, tarmokas ja taitava yrittäjä, joka teki kivijalkoja rakennuksiin, tierumpuja ja myös kivisiä kilometripylväitä, jotka niihin aikoihin tulivat käyttöön puisten tolppien tilalle. Maijalan oppipoika oli Kallioinen, joka Maijalan jälkeen vaikutti pitkään Viialassa samalla alalla. Hän teki muun muassa minulle isotöisen kivijalan kesäasuntooni Soukkoon vuonna 1950. Kivimiehet louhivat metsien kallioista kivet, ja taitavasti tekivät kestävän perustuksen.

Maijalan jälkeen olikin sitten useita hevosyrittäjiä. Urjalasta tullut Suomi, naapurinaan Ranta ja tien toisella puolella oli Salo. Kaikilla heillä oli talli ja hevonen ja he suorittivat Viialassa kaikenlaista ajoa, tavaran siirtoa asemalta kauppoihin, ripojen ajoa sahalta ja kaikkea, jota nyt tekevät kuorma-autoilijat.

Haihunkoskella oli myös pyykkäri ja silittäjä, joka teki miesten paitojen kaulusten tärkkäystyötä. Niihin aikoihin käytettiin paljon tärkättyjä paitoja ja kauluksia, kuten vanhoista valokuva-albumeista voi havaita.

"Porjarin mäellä" Rasin kansakoulua vastapäätä oli useita palvelualan ihmisiä, joista tunsin vain rajasuutari Taavetti Tannin.

Kansakoulun vieressä oli sitten suutari Härmä, joka emäntänsä kanssa piti myös leipomokauppaa. Se oli Varrasniemestä tultaessa ensimmäinen kauppa, ja kun kaupan oven avasi, oven vanhanmallinen kello mukavasti kilahteli ja kauppias tiesi tulla kaupantekoon.

Härmän vieressä oli Lahtari-Laakson kauppa, liha- ja nisukauppa. Laakso teurasti eläimiä ja myi lihaa paitsi kaupassaan myös Viialan ja Toijalan toreilla.

Seuraava yritys oli Nahkuri Lehtosen nahkuriliike parkkitiinuineen ja kaikkineen. Lehtosen Ensi-tytär ja hänen miehensä Yrjö Toivonen olivat pitkään mukana monissa riennoissa.

Sitten olivat Haihunkosken kolme myllyä. Ensimmäisen juovan (uoman) päällä oli "Lahoon mylly" - lahkon mylly. Se oli myllylahkon omistama ja täydessä käytössä ollut mylly, jota palkattu mylläri hoiti. Myllylahkoon kuuluivat Varrasniemen ja Haihunkosken talot sekä Kuorttilan yksinäistalo. Varrasniemen talot olivat siis Mustila, Penttilä, Sipilä sekä Seppälän virkatalo eli puustelli. Haihunkosken talot olivat Iso-Rasi, Serkola ja Harkki, viimemainittu Akaan Höyrysahan omistuksessa, sekä kunnan kansakoulua varten ostama Vähä-Rasi. Myllyssä kukin talo jauhatti viljansa. Lahkolla oli myllypirtti, jossa mylläri asui ja siellä jauhattajat saivat odotella jauhatusvuoroaan.

Keskimmäisen kosken uoman päällä oli Pappilan mylly, joka kuului Akaan pappilalle ja jossa kirkon keräämät verojyvät jauhettiin.

Kolmannessa haarassa sijaitsi Viialan kartanon mylly, mutta sen käyttöoikeudet oli ostanut tarmokas yrittäjä K. T. Järvelä. Hän rakensi myllyn viereen sahan, jossa myös talolliset saivat sahata ja sahauttaa omat tukkinsa kotitarpeikseen. Järvelä toimeliaana miehenä rakensi myös sähkölaitoksen ja jouluksi 1917 saivat viialalaiset oman sähkövalon ja myös sähkövoiman vesipumppuihin, puintitöihin ym. Sähkövoimaa ei kuitenkaan ollut riittävästi, niin että tilojen oli viljan puinti sovitettava vuoropäiviksi.

Kosken alapuolella oli vielä Nurmisen päresirkkelisaha, jossa rakentajat saivat tehdä kattopäreensä. Jossakin siinä sahalla ja lasitehtaalla varmasti oli myös Viialan ensimmäinen kansakoulu viime vuosisadan lopulla. Keskuksessa oli myös meijeri, mutta sen toiminnasta ja omistuksesta minulla ei ole tietoa.

Koulutieni varrella oli myös Salmisen sepän paja, joka oli tärkeä toimintapaikka ja koululaistenkin mielenkiinnon kohteena. Seppämestari kisälleineen olivat arvostettuja ja tärkeitä maanviljelijöiden työkalujen ja koneiden korjauksessa sekä hevosten kengityksessä. Sielläkin piti paikkansa, että ”seppä syöpi selvän leivän ja selvemmän sepän emäntä”.

Koulumme vieressä asui myös ompelija, emäntä Lahti, joka teki ainakin lasten vaatteita. Minullekin hän ompeli parit vaatteet. Lahden emännällä oli kaksi poikaa, Sakeus ja Aimo. Aimosta, joka nuorena kävi lasitehtaalla töissä, tuli Suomen tunnetuin aseiden keksijä. Ensin hän kehitti Suomi-konepistoolin ja sitten useita erilaisia aseita. Alkuoppinsa ja ideansa hän sai sotaväessä pioneerien asepajalla.

Viljelijät myivät myös tuotteita tiloiltaan. Maitoa myytiin aamuin illoin kotoa – vanhanaikaista maitoa! Pääosa maidosta vietiin kuitenkin meijeriin. Kotoa myytiin myös leipiä ja perunoita. Heiniä vietiin hevosella Tampereen torille silloin kun sitä jäi yli oman karjan tarpeen.

Kylästä kylään kulki monenlaisia myyjiä. Vainoniemen poika, vanhanpuoleinen liikuntavaivainen, kulki talvella vesikelkalla ja suvella käsirattaita lykäten, poikkesi taloihin, avasi yhden tai kaksi puista tehtyä monikerroksista laatikkoa ja levitti ne lattialle niin, että tavarat olivat kaikki nähtävissä. Sitten hän luetteli hartaakseen näin: "Lankarullia on, neuloja on, kuminauhoja on, rotanmyrkkyä on, pastilleria on".

Tervakauppiaita kulki kesällä. Heillä oli hevoskärryillä tervatynnyri, josta ostajan astioihin hanasta annettiin tervaa. Terva tuotiin Vesilahden peräkulmilta, mutta myös Tampereen takaa syrjäkulmien tervanpolttajilta. Tervaa käytettiin rekiin, jalkineisiin ja monenlaisiin muihin tarkoituksiin.

Mielenkiintoinen oli myös suutarimestari Emil Aaltosen äiti, joka suuripyöräisillä lastenvaunujen tapaisilla kärryillä kuljetti ja myi poikansa verstaan leveäkärkisiä sandaaleja ja kenkiä. Ei kai hänen olisi tarvinnut kaupalla käydä, olihan suutarimestarilla, tulevalla vuorineuvoksella, jo silloin useita kisällejä.

Kylällä kulki myös tottuneita kaupustelijoita, jotka myivät hienojakin kankaita sekä toisinaan vienankarjalaisia kulkukauppiaita, ”laukkuryssiä”.
 

Akaan Seutu -lehdessä julkaistiin tiistaina 12.3.2013 Jorma Sipilä selvitys jännesahan harituslaitteesta. Jorman tekstistä selviää myös miten harituslaite liittyy Akaan Sipilän sukuun. 


Jorma Sipilä

VIIALAN VIILATEHTAAN ERIKOISEMPI VALMISTE

Sattui hiljattain vastaani erikoinen tuote. Varttuneemmat lukijat voivat sen tunteakin, nuoremmille se on varmaan aivan outo. Kyseessä on poka- eli jännesahan harituslaite. Laitteessa on valmistajan, Viialan Viilatehtaan, tuttu merkki. Lisäksi siihen on stanssattu laitteen suunnittelijan, Työtehoseuran, nimi ja kuokkamies-logo. Nämä molemmat erottuvat selvästi lähikuvassa.

Sahan harittaminen on sitä, että hampaita taivutetaan vuorotellen terän oikealle ja vasemmalle puolelle. Haritus vähentää sahattaessa kitkaa, mutta kaikkien hampaiden kallistuskulman on oltava täsmälleen saman, muuten kitka jälleen lisääntyy. Tämän vuoksi tarvitaan tämän tapaisia laitteita.

Viialan Viilatehtaan ja Työtehoseuran yhdistävä tekijä oli isäni, maat. ja metsät. tri, myöhemmin professori, Martti Sipilä (1908 - 1991), joka kotitalo oli Viialan Varrasniemessä. Hän toimi Työtehoseuran toimitusjohtajana vuodesta 1936. Sotien aikana ja niiden jälkeen Työtehoseura tutki ja kehitti mm metsätyökaluja voimakkaasti ja myi tutkimustensa tuloksina laadittuja piirustuksia sekä itse työkaluja. Jatkosodan jälkeen 1940- luvun lopulla ja vielä 1950- luvun alussa Työtehoseura järjesti ympäri maata metsätyökalujen huolto- ja korjauskursseja ammattimetsureille. Kaikkiaan koulutettiin n. 40.000 henkilöä.

Helsingissä asunut mutta viialalaisena itseään koko ikänsä pitänyt isäni on ilmeisesti ollut yhteydessä viilatehtaaseen ja näin on käynnistetty tässä esitellyn harituslaitteen valmistus. Todennäköisesti tämä on tapahtunut 1940- luvun jälkipuoliskolla.

Mainittakoon vielä, että Työtehoseura liittyi Viialaan vielä toisellakin tavalla. Kun Talvisodan jälkeen maassa vallitsi polttoainepula, alettiin suunnitella traktoreihin puukaasuttimia. Työtehoseura oli mukana puukaasuttimien testauksessa ja tammikuussa 1941 valtioneuvosto päätti antaa sille tehtäväksi myös niiden myynnin maanviljelijöille. Maassa oli silloin noin 6.000 traktoria. Työtehoseura valtuutti 80 huoltokorjaamoa eri puolilla maata hoitamaan asennukset ja perusti varastoja toimitusten varmistamiseksi. Eräs tällainen varasto oli isäni kotitalossa Varrasniemen Sipilässä. Toimitukset hoiti Sipilän silloinen isäntä, isäni veli Hannes. 

 

Jorma Sipilä 5.11.2018

AKAAN PUUKONTEKIJÖITÄ.

TOIJALAN PUUKKO

1. Flink -Vahtera suku

Kansatieteilijä Sakari Pälsi (1882 - 1965) julkaisi vuonna 1955 kirjan ”Puukko”, joka on alan perusteos ja Pälsiä pidettiin, ja pidettäneen yhä, maamme ensimmäisenä puukkoasiantuntijana.

Sakari Pälsi haastatteli 25.7.1964 ilmestyneessä APU- lehden numerossa (numero 30) entistä toijalalaista puukkoseppä Lauri Vahteraa (1897 - 1967), joka silloin asui Turussa. Haastattelu oli saanut alkunsa pari numeroa aikaisemmin Avussa olleesta jutusta, jossa Pälsi oli esitellyt hienon puukon, mutta piti sitä Urjalassa tehtynä. Lauri Vahtera otti yhteyttä toimittaja Pauli Myllymäkeen ja ilmoitti kyseessä olevan Toijalan puukon ja olevansa yksi sen tekijöistä. Myllymäki lähti sitten Pälsin kanssa Turkuun ja tapasi Lauri Vahteran, jota Pälsi haastatteli. Myllymäki nauhoitti haastattelun ja teki sen pohjalta jutun.

Tähän juttuun perustuu paljolti kaikki, mitä Toijalan puukon varhaisemmista vaiheista tiedetään, tai on saatu selville. Yksi keskeisimmistä kohdista on Pälsin kysymys heti haastattelun alussa: ”Mistäs te ton puukontekotaidon olette oppinu”? Lauri Vahteran vastaus on kirjattu: Isältä ja isoisältä. Ja isoisä niitä jo teki. Sen nimi oli Flink ja etunimi taisi olla Kalle”.

Ensimmäinen Akaassa toiminut Toijalan puukkojen valmistaja oli Elias Simonpoika Flink, joka oli syntynyt 19.4.1825 Kuhmoisissa ja muuttanut Jämsään vuonna 1853. Sieltä hän oli muuttanut Akaaseen vuonna 1883. Hän asui mm. Rätössä ja Nahkialassa ja oli ammatiltaan ”itsellinen”, joka tarkoittaa mm. käsityöläistä. Aamulehdessä vuonna 1890 julkaistun uutisen mukaan hän voitti maamiesseuran näyttelyssä palkinnon tekemistään puukoista.

Valitettavasti Jämsän kirkonkirjat digitaalisessa muodossa loppuvat vuoteen 1858, joten en ole pystynyt selvittämään Eliaksen toimintaa siellä. Hänen viimeisin työpaikkansa Kuhmoisissa oli Kotakosken saha, jossa hän työskenteli sahamiehenä (asettajana). Jämsässä hän oli vuosina 1868 - 1869 samassa tehtävässä Rekolankosken sahalla.

Tunnetuin Toijalan puukkojen valmistaja oli Elias Simonpojan poika Kalle (virallisesti Kaarle) Flink, myöhemmin Vahtera, joka oli syntynyt 28.6.1869 Jämsässä ja muutti ensin Kuhmoisiin ja sieltä Toijalan Rättöön vuonna 1884. Hän asui aluksi Elias Simonpoika Flinkin perheessä, johon kuuluivat lisäksi vaimo Hedda Liisa, joka oli syntynyt 13.5.1825 ja kolme pariskunnan tytärtä.  Kallen kohdalla Akaan seurakunnan rippikirjassa on merkintä, jonka mukaan hän oli Eliaksen poika mutta syntynyt avioliiton ulkopuolella ja äidin nimi oli Maria.  Maria Gustava oli Eliaan ja Heddan vanhin tytär (syntynyt vuonna 1849), jonka au poika Kalle oli ja jonka Elias oli adoptoinut.

Kalle Flink vihittiin Turussa Kokkolasta kotoisin olevan Maria Englunin kanssa ja heille syntyi kolme poikaa: Kaarle Sulo v. 1892, Lauri Walfrid v. 1897 ja Sakeus Eerik v. 1900. Neljästä tyttärestä elivät aikuisikään Jenny (s. 1895) ja Lyydi (s. 1906). Ennen vuotta 1909 kaikki muuttivat sukunimensä Vahteraksi (Wahteraksi). Akaan seurakunnan vuosien 1891 - 1909 rippikirjaan on heidät merkitty ensin Flinkeiksi, mutta sitten vedetty se yli ja kirjoitettu tilalle Wahtera. HisKi- hakukoneen tiedot internetissä ulottuvat vuoteen 1904 asti ja silloin nimenmuutosta ei vielä ollut  tehty.

Kalle Vahteran puukkoverstas oli hänen asuntonsa yhteydessä, joka ainakin 1910- luvulla sijaitsi Toijalan Pätsiniemessä. APU- lehden haastattelussa Lauri Vahtera kertoi, että puukkoverstaassa työskentelivät Kallen lisäksi pojista kaksi, sekä isän (siis Kalle Vahteran) kaksi veljeä. Puukkoja valmistettiin kymmenen kappaleen erissä ja myytiin pääosin tukkuliikkeille Pohjois-Suomeen. Kallen veljistä toinen oli Henrik Niklas Flink (syntynyt vuonna 1855 Jämsässä). Tämä oli muuttanut Akaaseen Jämsän Piispalasta jo vuonna 1878 rautateiden palvelukseen. Kirkonkirjoissa hänet mainitaan ensin rautatieläisenä ja sitten vaunun tarkastajana. Vuonna 1991 hän oli kuitenkin ”entinen vaunun tarkastaja”. Varmaankin hän sen jälkeen meni puukkoverstaalle työhön. Toista veljeä en ole onnistunut jäljittämään. Nämä veljet, siis Eliaksen pojat, olivat kylläkin Kallen veljiä, koska hän oli Eliaksen adoptiopoika. Biologisesti he kuitenkin olivat Kallen enoja, siis äiti Marian veljiä.

Pälsin kysymykseen missä Lauri oli puukon teon oppinut, tämä vastasi: ”Isältä ja isoisältä. Ja isoisä jo niitä teki. Sen nimi oli Flink ja etunimi taisi olla Kalle ja se asui Jämsässä.” Miten tätä vastausta tulisi tulkita? Oliko kyseessä kolme vai neljä sukupolvea? Asiaa on tulkittu usein niin, että olisi kyse neljästä sukupolvesta. ( Lauri, isä, isoisä ja tämän isä). Asia ei kuitenkaan ole oleellinen, koska kirkonkirjat osoittavat, että Kalle oli isä, Elias isoisä ja Simo tämän isä. Lauri joko muisti nimen väärin tai todennäköisemmin Myllymäki kirjoitti sen väärin.

Elias oli syntynyt siis 11.4.1825 Jämsässä ja kuoli 28.4.1891 Toijalan Nahkialassa.. Hänen isänsä oli Simo Erkinpoika (Simon Eriksson) Flink, joka oli syntynyt vuonna 1796 Padasjoella. Tämän isä oli rumpali Erik Flink, joka asui Padasjoella Vesijaon kylässä. Myöhemmin hän muutti torppariksi Kuhmoisiin Puukkoisten kylään Kotakosken torppaan, jossa kuoli vuonna 1846. Simo sekä hänen vaimonsa Saara Joonaan tytär (Sara Jonasdotter) sekä poika Elias olivat myös asuneet Kotakosken torpassa ja joutuivat sieltä lähtemään. Elias pääsi töihin Kotakosken sahalle ”asettajaksi”, mutta Simo on merkitty kirkonkirjoihin ammatilla inhysing eli itsellinen. Tämä tarkoitti sitä että hän ei ollut kenenkään palveluksessa vaan elätti itsensä sekalaisilla töillä tai esimerkiksi käsityöläisenä.

Elias Simon poika Flink siis tullessaan Toijalaan valmisti puukkoja. Hän ei varmaankaan ole itse keksinyt valmistamaansa puukkomallia. Puukkotyyppiä lienee jo aikaisemmin valmistettu Jämsän- Kuhmoisten- Padasjoen seudulla. Eräät puukkoharrastajat ovat esittäneet, että Toijalan puukon kehitti alun perin Jämsässä Jämsänkosken Patalassa sahaseppä Juho (Johan, Jan) Flink. Tälle teorialle en ole löytänyt mitään kirjallista näyttöä. Kirkonkirjojen mukaan Jämsänkosken sahalla asui ja työskenteli seppä Johan Flink, joka oli syntynyt 3.5.1795. Johan eli Juho on sama Jan Flink, joka on mainittu eräissä tutkimuksissa ja asui Jämsän Vierelän kylässä vuonna 1823. Itse asiassa hän muutti mainittuna vuonna Alhon rustholliin ja sai työpaikan sahalla seppänä.

 Juholle ja hänen vaimolleen Eeva Joonaan tyttärelle syntyi neljä poikaa: Eric Johan 1822 (kuoli 1832), Mathias 1828 (kuoli kuukauden vanhana), Jonas 1929 ja Carl Gustaf 1830 (kuoli kuukauden vanhana) ja kolme tytärtä: Maja Lisa 1823, Anna Maria 1826 (kuoli 1832) ja Fredrika 1834 (kuoli 1840).

Juho ja Eeva muuttivat vuonna 1844 Pykälistön torppaan asumaan. Juhon työsuhde sahalla näyttää loppuneen. Rippikirja, josta tämä selviäisi, on tältä osin lukukelvoton, mutta vuonna 1850, kun Eeva muutti Kakariston torppaan, hänet on mainittu leskeksi. Juho siis kuoli joskus 1840- luvun lopulla. Hänen ainoa aikuisikään elänyt poikansa Joonas ei esiinny puukon valmistajana missään tiedoissa. Kuten aikaisemmin mainitsin, en ole löytänyt mitään faktatietoa tai perustetta sillekään teorialle, että Juho Flink olisi ollut ylipäätään puukkojen valmistaja. Olisikohan käynyt niin, että Lauri Vahteran mainitsemat sukunimi Flink ja paikkakunta Jämsä, ovat johdattaneet puukkoharrastajia etsimään sopivia henkilöitä Jämsästä ja sitten löytyi Juho/Johan/Jan Flink, vieläpä seppä.

Nämä mainitut Flinkit eivät olleet sukulaisia. Sukunimi Flink on yleinen ns. sotilasnimi eli sellainen sukunimi, joita varsinkin 1700- luvulla Ruotsin ruotujakoisessa armeijassa annettiin sellaisille sotilaille, joilla ei ennestään ollut sukunimeä.  Nimi ei ole mitenkään harvinainen Jämsän alueella.

Joka tapauksessa Kalle Vahteran isä (ja Lauri Vahteran isoisä) Elias Flink oli se henkilö, joka toi tämän puukkomallin Toijalaan. Keneltä hän oli saanut siihen vaikutteita, jää ainakin toistaiseksi arvoitukseksi. Jotain voisi selvitä niistä Jämsän, Kuhmoisten ja Padasjoen kirkonkirjoista, joita ei vielä ole digitoitu. Tämä vaatisi kuitenkin pitkällistä tutkimista. Juho Flinkin voimme nähdäkseni kuitenkin kokonaan unohtaa.

Kalle Vahtera suuntautui sosialismiin ilmeisesti samoihin aikoihin kuin suomensi nimensä. Hän liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen ja kuului ilmeisesti sen vasempaan laitaan. Hänet nimitettiin vuonna 1918 punakaartin Toijalan rykmentin päälliköksi. Hänellä oli sen verran sotilaskoulutusta, että hän oli palvellut kolme vuotta Hämeenlinnassa Suomen Tarkka-ampujakaartissa vuosina 1891 - 1894. Kallen pojat Kaarle Sulo, Sakeus ja Lauri liittyivät myös punakaartiin. Sakeus kuoli Tampereen vankileirillä sairauteen 22.6.1918, Kaarle Sulo kuoli vankileirillä Hämeenlinnassa 27.7.1918, Lauri haavoittui ja joutui vangiksi Lahdessa.  Kalle ja Lauri Vahtera tuomittiin maanpetoksesta kuritushuoneeseen. Kallen tuomio oli 10 + 15 vuotta kuritushuonetta.

Lauri vapautui vuoden 1920 armahduksessa ja jatkoi puukkojen valmistusta. Hänet mainitaan Toijalan Sanomissa vuoden 1921 taksoituslautakunnan luettelossa, joten hänellä oli ollut verotettavia tuloja.  Lauri Vahtera muutti kertomuksensa mukaan Turkuun vuonna 1928 ja meni Crichton-Vulcanin telakalle viilariksi. Aikaisemmin mainitussa haastattelussa hän kertoo sen jälkeen tehneensä puukkoja vain tuttaville ja työtovereille.

Kalle oli armahdettu 2.6.1923 mennessä, jolloin hän ilmoitti Toijalan Sanomissa irtaimistonsa myynnistä huutokaupalla paikkakunnalta muuton johdosta. Hänkin muutti Turkuun. Siellä Kalle jatkoi ainakin jossain määrin puukon valmistusta, koska on löytynyt puukkoja, joiden tupessa lukee K. Wahtera Turku. Valmistus ehkei ollut päätoimista, koska Turussa valmistettuja puukkoja on löytynyt erittäin vähän. Toisaalta hän ei asunutkaan Turussa kuin viitisen vuotta.

Kalle palasi Toijalaan viimeistään vuonna 1929. Turun Sanomissa 28.6.1929 syntymäpäiviä- palstalla oli maininta ”60 vuotta täyttää puukkoseppä Kalle Vahtera Toijalassa”.  Lokakuussa 1929 Kalle ilmoitti Toijalan Sanomissa vastaanottavansa kupariastioiden tinaustyötä. Tuntuisi luonnolliselta, että hän jatkoi myös puukkojen valmistusta, vaikeasta kilpailutilanteesta johtuen ilmeisesti pienemmässä mittakaavassa.

Kalle Vahtera kuoli vuonna 1956 Toijalassa ja hänen kuolinpesässään oli puukkoja, tuppia sekä raaka-aineita. Tämän tiedon sain noin vuonna 1992 henkilöltä, jonka nimeä en tyhmyyttäni tullut kysyneeksi. Hän kertoi olleensa aikanaan kuolinpesän selvittäjänä. Ostin häneltä pitkän ”väkipuukon”, joka oli Kallen kuolinpesästä ja hänen luotettavalta tuntuneen kertomuksensa mukaan Kalle Vahteran itselleen tekemä sotapuukko. Sen terä on taottu viilasta ja puukon mitat ovat: Terän pituus 21 cm ja kokonaispituus 34.5 cm. Tuppi on nahkaa messinkiheloin.

Kalle Vahteran hautajaiset olivat 9.12.1956.

2. Matti Salo

Akaan Historian kolmannessa osassa, sivulla 42, jossa käsitellään vuoden 1918 tapahtumien jälkiselvittelyä Toijalassa, on maininta, jonka mukaan ”Tuppi- ja veitsiseppä Matti Salo sai 12 vuotta vankeutta, vaikka (pankinjohtaja) Väinö Airola suositteli vapauttamista”. Matti Salo valmisti myös Toijalan puukkoja. Niiden tupeissa lukee useimmiten M.Salo tai M.Salo Toijala. Puukot ovat hyvin samannäköiset kuin Vahteran valmistamat, mutta ei liene tiedossa, myikö Salo valmistamansa puukot itse vai Vahteran kautta.

Mahdollisesti Matti Salo on sama itsellisen poika Matti Aleksanterinpoika Salo, joka muutti Toijalaan Kuhmoisista vuonna 1899 ja vihittiin 1906 Selma Karolina Wilhelmssonin kanssa. Niin morsian kuin sulhanenkin on merkitty irtolaisiksi. Tämä voisi hyvin tarkoittaa puukontekijää. Kiinnostava on myös se, että Matti muutti Toijalaan Kuhmoisista, josta myös Kalle Vahtera oli muuttanut!

VIIALAN PUUKOT

1. Jaakko Salo

Viialassa puukkoja valmisti Jaakko Salo, joka tunnettiin lempinimellä Tuppi- Jaska. Hän oli syntynyt luultavasti 1880 - 90- luvulla ja lienee asunut aluksi Toijalassa, mutta asui jo 1920- luvulla Viialassa ”Packalenin talossa” urheilukentän lähellä. Myöhemmin, 1930- luvun lopulla hän asui Haihunkoskella Salon talossa. Tämä talo sijaitsi Osuuskaupan sivumyymälän vieressä Varrasniemen puolella. Tuppi- Jaska valmisti hienoja puukon tuppia mutta myös puukkoja. Jaska käytti raaka-aineena Viialan Nahkatehtaalta ostamaansa kakkosluokan nahkaa ja palasia, jotka eivät käyneet kenkäteollisuudelle, mutta olivat tuppien valmistukseen vallan hyviä. Hänellä oli myös paja, jossa hän suoritti kattiloiden tinausta ja valmisti puukkoja. Puukon terien raaka-ainetta hän sai myös läheltä: Viialan Viilatehtaan ja Nirha Oy:n sekundaviiloja.

Tuppi- Jaskaa koskevat tiedot olen saanut nyt jo edesmenneeltä sotaveteraanilta Onni Laaksoselta. Akaan seudussa oli hänestä vuonna 2008 juttu ja sodan aikainen valokuvakin. Siinä Laaksosen vyöllä näkyi hyvin hänen sotapuukkonsa, joka oli Tuppi- Jaskan vuonna 1941 tekemä.

2. Viialan Viila Oy

Toinen puukkojen valmistaja Viialassa oli Viialan Viila Oy. Puukko oli puhdas ”timpurin” puukko ja kilpaili lähinnä halvan ruotsalaisen Mora- puukon kanssa. Tehtaan entinen tuotantopäällikkö Leo Kanerva kertoi, että toimitusjohtajaksi tullut Otso Lavonius oli ostanut Sakari Pälsin Puukko- kirjan ja antoi sen Kanervalle, joka tuolloin oli suunnittelijana tehtaalla. Hänen tehtäväkseen tuli suunnitella puukko ”kirjan ohjeiden mukaan”. Tämä tapahtui vuosina 1955 - 56 ja puukkoja alettiin sitten hänen piirustuksensa mukaan valmistaa. Tupet tilattiin muualta, Kanerva ei muistanut keneltä. Puukkoja valmistettiin ”joitain tuhansia” kappaleita ja valmistus loppui 1960- luvun alkuun mennessä. Tuppia jäi ylitse.

Sakari Pälsin kirjan mukaan puukon ulkonäköön oli ilmestynyt (siis vuonna 1955) turhia ja epäsuomalaisia piirteitä. Näitä olivat kahvan liian iso ponsi (yläpäässä oleva levennys), tai ponsi ylipäänsä, terän ”keikkakärki” eli ylöspäin suuntautuva kärki ja verijuova eli veriura. Nämä puuttuvatkin Viialan puukosta, joten Leo Kanerva oli Pälsinsä lukenut!

Hallussani on yksi tällainen puukko ja olen tutkinut toistakin puukkoa. Viialan puukon kokonaispituus on 21,5 cm (terän pituus 10,5 cm ja kahvan 11 cm). Terän hamara on suora eikä terässä ole ”veriuraa”. Parhaat tuntomerkit ovat kahvan varsin pieni ponsi ja ruskeaksi lakattu väri.  Hela on ohutta materiaalia ja varsin kapea (11 - 12 mm). Toisen puukon terässä on kevyt kaiverrus ”Viialan Viila Oy”, mutta toisessa tarkastelemassani puukossa kaiverrusta ei ole. Nahkaisessa tupessa on tehtaan logomerkki.

Kumpikin tutkimani puukko on otettu kasasta, joka oli tehdassalin nurkassa. Siitä sai henkilökunta ottaa puukkoja. Oletettavasti nämä olivat tuotannossa syntynyttä kakkoslaatua, joka ei siis täyttänyt myyntiin menevien tuotteiden laatuvaatimuksia

Valmistuksen loputtua yli jääneet tupet sai Henkilökunta ottaa ja niitä on käytetty myös muiden valmistajien puukkojen tuppina. Käyttämättömiä tuppia on myyty myös Viialan kirpputoreilla, joten Viialan tupessa oleva puukko ei useinkaan ole viilatehtaan valmistama.

Lähteet:

Aamulehti, vuosikerrat 1890 - 1891 digitaalisessa sanomalehtiarkistossa

Akaan seurakunnan kirkonkirjat vuoteen 1910

Favorin Martti: Akaan Historia osa III, Hämeenlinna 2008

Favorin Martti: Raskaita Aikoja 1917 - 1918, kirjoitussarja Akaan Seudussa 2018

HisKi- hakukone internetissä

Kansallisarkisto: Suomen sotasurmat 1914-1922

Leo Kanervan haastattelu v 2004

Mikrofilmatut kirkonkirjat Kansallisarkistossa

Onni Laaksosen haastattelu v. 2008

Sakari Pälsi: Puukko, Helsinki 1955

Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) sivuilla digitoidut kirkonkirjat

Toijalan Sanomat vuosilta 1916-1928 digitaalisessa sanomalehtiarkistossa

Torron Marttilan sukuhaaran ja tilan syntyhistoriasta

Akaan-Sipilän sukukartan mukaan Sipilän talon isäntäparille Heikki Heikinpoika (1807-1883) ja Katariina Sakariaantytär (1812-1890) syntyi kuusi lasta, joista neljä kuoli jo nuorena, vain yksi poika ja tytär jatkoi sukua; Juho Kustaa Heikinpoika jäi luonnollisesti pitämään taloa. Tytär Matilda Mariana Heikintytär avoitui vuonna 1881 Urjalasta kotoisin olevan Johan Axelssonin kanssa ja muuttivat seuraavana vuonna Tammelan Torron kylään Marttilan sotilasvirkataloon vuokraviljelijaemännäksi ja -isännäksi. Lapsia heille syntyi neljä. Vuoteen 2000 mennessä heillä on kaikkiaan 75 jälkeläistä. Marttian sukuhaarasta voidaan puhua siksi, että isäntäpari otti sukunimekseen talon mukaan Marttila. Isännän etunimi vaihtui asiakirjoissakin suomalaisittain Juho Akselinpojaksi. 

Aivan kuin Matildaa ja Juhoa voidaan kutsua sukuhaaran kantavanhemmiksi voidaan Marttilan taloa kutsua sukuhaaran kantatilaksi. Juho Akselinpojan tekemä vuokrasopimus Torron Marttilan virkatalosta eli puustellista löytyy Kansallisarkistosta; Asuntohallitus/ Virkataloasiakirjat/ Torro/ Kansio 767. Asiakirja on laadittu sekä ruotsiksi että suomeksi verraten kankealla virkakielellä ja varustettu sinetein. Seuraavassa se on esitetty lyhenneltynä.

"Sotilastoimikunta Keisarillinen Suomen Senaatti Talous-Osastossa tekee teittävksi,e ttä Torro Marttilan munsterkirjoittajan puustelli ...on pidetyssä julkisessa huutokaupassa tarjottu viidenkymmenen vuoden arennille eli vuokralle, ja Keisarillinen Senaatti hyväksi nähnyt suostua työnjohtaja Juha Akselinpojan tekemään arentitaroukseen, nimittäin kahdeksankolmatta (28) tynnyriin kahteenkymmeneen (20)  kappana jyviä kultakin uodelta, kymmenen prosentin lisäyksellä siihen yhdenkolmatta, ja vieläkin kymmenen prosentin lisäyksellä alkuperäisestä summasta yhdenneljättä arentivuoden alusta; niin on Sotliastoimikunnan tullut, Keisrillisen Suomen Senaatin samassa antaman määräyksen mukaan Juho Akselinpojan kanssa tehdä ja rakentaa seuraava arentikontrahti". (vuokraaika) 14.3.1882-14.3.1932 (päivätty) 28.5.1881.

Sopimuksen ensimmäisten kymmenen vuoden omavelkaiset takaajat olivat: "Rusthållaren Alfred Henriksson Moukola Simolan rusthollin kolmanneksn omiaja Taipaleen kylästä Akaan pitäjästä ja Bonden Karl Axelsson Laurila puolen Laurilan omistaja skattehemman Sotkian kylästä Akkas socken". Seuraavat takaajat olivatkin jo Torron kylästä; rustitilalliset Antti Antinpoika Mänki ja Matti Kallenpoika änki. 

Rentitarjouksen oli jättänyt useampi. Juho Akselinpojan tarjous oli kolmanneksi korkein, mutta "hän oli mies parhaassa iässä ja pystyisi vuokran maksamaan", toteisivat valitsijat. 

Vuokrasopimusta viranomaisten toimesta valvottiin noin viiden vuoden välein. Muun muassa 8.5.1909 pidetyssä katselmuksessa todettiin, että talo on "kaikin puolin kunnollisesti hoidettu ja hallittu". Asiakirjan mukaan tuolloin talossa oli 24 lehmää, 5 hiehoa ja sonni sekä kuusi hevosta, 18 lammasta, 3 sikaa ja 4 kanaa. Maito kirnuttiin kotona voiksi. Viljaa oli seuraavasti; 4,2 hl nisua, 115,0 hl rukiita, 23,0 hl ohria, 300,0 hl kauroja, 4,0 hl herneitä, 190 hl perunoita, 130 kg pellavia, 68.000kg kylvöheinää (huom. ei luonnon heinää!). 

Tammelan kunnan historia-kirjassa on Marttilan talon isännät lueteltu vuodesta 1539 lähtien. Kruunulle tila siirtyi rykmentin kirjurin virkataloksi 1600-luvun puolivälissä. Juho Akselinpoika olin ensimmäinen vuokralainen. Tuolloin kirjurinlesken jälkeen puustelli oli huonossa kunnossa, kuten tarkastajat totesivat. 

Torron kylän historiasta

Torron kylä syntyi suuren suon laitamille eläen syntyvaihettaan 1500-luvun alussa. Maakirjan mukaan 1539 Torrolla oli jo kuusi tilaa, mutta ne eivät ysyneet samoina, vaan toisia katosi ja uusia muodostui. Tilojen lukumäärä oli vielä 1800-luvun lopullakin kuusi.

Vielä 1900-luvun alkupuolellakin kylä eli sijainnistaan johtuen eristettynä muusta pitäjästä suuren osan vuotta. Yhteydet Tammelan kirkolle olivat välissä olevan Torronsuon johdosta huonommat kuin Somerolle. Kylästä kehittyi omanlaisensa yhdyskunta. Kylässä oli vauraita taloja ja pieniä torppia, joissa asui kiinnostavia persoonallisuuksia. Sähkövalo siellä oli napapurikyliä aikaisemmin. Torrolla oli oma kirkko ja hautausmaa, johon kyläläiset vielä tänä päivänäkin haudataan. Marttilan suvun hautakiviä siellä on useita.

Kieltolain aikaan kylän kautta kulki kuulun pirtupaikkakunnan Someron suunnalta tulevien salakuljettajien ajoreitti, ja heidän nopeakulkuisten ajoneuvojensa kuultiin usein öiseen aikaan pärräävän Torron mutkaisella kyläraitilla. Ammuskelukin kuului tuolloin asiaan poliisien suorittaessa omaa työtään.

Vanhojen poikien tiukka päätös ryhtyä naimalakkoon 1930-luvulla oli näännyttää koko Torron kylän sukupuuttoon. Tämä kuuluisuutta saanut lakko sai alkunsa Selkälän Vihtorista, jolta oli jäänyt rippukoulu käymättä ja myös naimisiin pääsemättä. Sisuuntuneena epäonnistuneisiin naimapuuhiinsa hän keräsi ympärilleen koko joukon kylän vanhooja poikia naimalakkoon. Kylässä oli kolmisenkymmentä vanhaa poikaa ja kaikki nämä Vihtori sai liittymäännaimalakkoisten ikiomana klubiin. Klubilaisten säännöt olivat tiukat, kielsivät jopa puhumasta naisille. Vihtorin luona kokoonnuttiin, Maijaa pelattiin ja taidettiin naukkujakin ottaa, mutta naisia ei harrastettu. Niin kovat olivat säännöt, ettei kylän raitilla saanut edes puhua naisille. Eikä poikien naimalakko ollut mikään hetken päähänpisto. Se piti. Tietäähän sen, mitä pienessä kylässä tapahtuu, kun Tapakurun kolme, Keskipompun, monen talon kaksi ja vielä useamman talon yksi vanhapoika eivät ole naisia huomaavinaankaan. Naimaikäiset tytöt tietenkin muuttivat muualle ja talot siirtyivät sukuulaisten haltuun.

Lähde: Akaan Sipilän suku -kirja